Aivan ihanaa kun on näin lämmintä :)))
Olin Töiden jälkeen lasten kanssa ulkona viidestä puoli yhdeksään. Miro kyllä kannettiin sisälle tuntia aikaisemmin... niska perse otteella :/ Hermo sillä taas meni, ja niin yli taas kun olla ja voi. Muu ei auttanut kun raahata kiukusta kihisevä ja sammakoita suustaan päästävä 6v poika kotiin isin kanssa. Illalla kun Lotan kanssa kotiuduttiin, sisällä odotti hymyilevä poika joka kuunteli YouTubesta Antti Tuiskua. Pyysi kyllä anteeksi käytöstään ja sanojaan :)
Huomiseksi suunniteltiin reissua Suomen Linnaan, eväät mukaan ja onkaloita etsimään :) Kuumaa ovat taas luvanneet, joten luultavasti tiedossa palaneita ihon osia!!
Lotan tuo kamala allerginen juttu alkaa olla jo poissa, hieman on iho kirjava mutta muuten hieno. Maanantaina aloitetaankin uusi epilepsia lääke... kokeillaan kuinka sen kanssa käy.
Tänään pistin merkille töissä. Kun eräs työkaverini, suht läheinen sellainen kyseli Lotasta ja sen siitä Allergisesta reaktiosta yms, oli kauhuissaan. Niin sitten se yritti udella minun jaksamista, miten minä asian otan. Olin vaan reteesti, että juu juu kyllä tämä tästä, ei hätää. Takapakkeja tulee mutta ei se haittaa minua, ihan hyvin jaksan.
Vaikka siis tosi asiahan on ihan toinen.... Jos ei muuta niin kroppa reagoi tähän stressiin ja onhan tämä ollut henkisesti helkutin raskasta ja jos edellisen kirjoituksen lukee niin ei ne minun ajatukset ole kovin iloisia ollut.
Mutta mietin, että kuinka vaikeaa minun on avautua kasvokkain ja jollekkin myöntää, että mennään äärirajoilla. Tälläisiä olen miettinyt... olen tuntenut tälläisiä tunteita... Miksi niitä on niin vaikea sanoa ääneen, tänne kyllä on niistä helppo kirjoittaa, vaikka tiedän että on kaiken kansan luettavissa...! Onko minun vaan vaikea tunnustaa ääneen ettei jaksa tai ettei voi hyvin, jos olenkin heikko kun tunnustan.... En osaa ottaa sympatiaa vastaan, tulen vaivautuneeksi ja olo tuntuu jotenkin, miten sen nyt sanoisi... hävettävältä, olisin taakka ja ressukka jonka asioita puidaan
Samaahan se oli silloin kun olin lasten kanssa kotona. En muista kuinka vanhoja lapset oli, ehkä 1, 2, ja 3v. tai nuorempiakin. Kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta joka ei koskaan lasten välissä helpottanut, ja oli ja tuli asioita mitkä on jäänyt taakse mutta pointti on tässä se, että kun kunta hankki meille henkilön joka kerran viikossa teki 4h meillä ihan mitä vaan halusin. Ja kyllä me siinä puhuttiinkin paljon. Niin silloin oli enemmän kun vaikeaa käsittää ja myöntää, että ei jaksa. Yritin sanoa, että voin ihan hyvin, kunhan saan hieman nukkua ja olo on ihan ok, uskokaa jo.
vaikeita asioita, niin vaikeita. Jotka vaan valitettavasti poistuu vain ajan myötä, vissiin.
Taas tämä meni tähän synkistelyyn... jos joku tätä lukee, en oikeasti ole negatiivinen ihminen :) Tänne on vaan niin helppo kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti