Koko päivä se meni taas muualla. Ihan kiva niin ei tarvitse hampaita kiristellä kotona. Aamusta mentiin heti kympin aikaan isälle, sillä oli taas netti sekaisin ja Riku sitä laittoi kuntoon ja antoi neuvoja mitä pitää hankkia yms.
Siitä taas tuttaville, rakennuksille. Otettiin mukaan uudet vesipyssyt jotka eilen ostin lapsille. Lupasin että kun aurinko paistaa niin saavat ne. Joo, aurinko ei paistanut, ei sitten millään ja kyllä oli kova pala pojille. Lotta ei niinkään huutanut asiasta kun tytöt leikkivät heppaa. Ne sen joka viides sekunti vinkuen kysyi "äitii, saako jo pyssyt". Hermostuin Mirolle, sanoin että "sinä tiedät milloin saa ne, jos vielä siitä vingut niin et saa koko päivänä koska äitillä palaa nyt pinna", hän siitä otti nokkiinsa ja meni autotallin taakse ja alkoi tiiliä heittämään huutaen "äiti on ihan kakka, tyhmä kakkapää". Ehkä minä olen :)
Lopulta pilkahteli aurinko, ajattelin että nyt annan ne pyssyt että lapset hiljenee ja kuitenkin olen niinkin sinnikkäästi pitänyt sanastani kiinni ja odottanut aurinkoa :) Ovelaa!
Siellä oltiin pitkään ja minä lähdin Katjalle lasten kanssa seuraa pitämään viideksi. Tosin kyllä ei siellä tylsää/rauhallista ollut, ehei ei alkuunsakkaan :) Jessellä oli taas oma vauhtinsa päällä, Juuso veteli sen kävely häkkyrällä kukat nurin, meidän lapset (tai oikeastaan kaikki) porsasteli viimeisen päälle jäätelöllä, lamput hajoili Jessen huoneesta kun Jesse heitteli super palloa sisällä. Eli siis aika normaalia menoa niillä viidellä, tai nykyään jo kuudella. Oikeesti pystyin jo ihan melkein näkemään kuinka Katjan korvista nousi savu, se kävi kuumana. Saas nähdä kuinka käy Antaverkan pikku mökin juhannuksena kun me kaikki pakkaudutaan sinne :)
Kyllä on tylsää mennä töihin huomenna. Tänään jo "haaveilin" että jos asuisi jossain isossa talossa "maalla". Olisin kotona lasten kanssa, kuopsuttelisin vihannes maitani ja kukka puskia. Tehtäisiin vielä yksi lapsi, HUI :) Siinä sivussa voisin naapureiden lapsia hoidella. Vaikka silloin kun palasin töihin n 3v kotona olon jälkeen niin vannoin itselleni etten lapsia enään tee, enkä kotiin halua jäädä enään koskaan. Mutta nyt siitä on aikaa kulunut ja noista omista lapsista osaa nauttia ihan eri tavalla nyt. Nyt kun ajattelee sitä koti aikaa niin hulluahan se oli silloin. Mieti jos ihminen tekee kolmessa vuodessa kolme lasta, melkein koko ajan olet raskaana, hormonit jyllää miten sattuu. Koko ajan joku kainalossa, itkee. Pitää vielä koti ja mies hoitaa samalla, ei saakeli!!! Hullua se oli nyt kun ajattelee. En ihmettele yhtään miksi tein eräitä asioita silloin kun olin täysin loppunut ja lopen uupunut.
Nyt olen alkanut arvostaa lapsiani enemmän kun ne ei ole vauvoja enään. Yksi menee kouluun, toinen eskariin no kolmas kuitenkin on jo melkein 5v eli itsenäinen jos vaan jaksaa. Tai ei sitä noinkaan voi sanoa, arvostaahan niitä vauvojakin, mutta siis... varmaan tajuat mitä tarkoitan. Ne lapset tuli liian tiuhaan tahtiin, joten niistä ei ehtinyt yksilöitä nauttimaan niin kuin haluaisi. Sitä vaan otti päivä kerrallaan, yritti selvitä hengissä siitä yhdestä päivästä. Ja perkele, selvisinkin!!! Toki tuli virheitä ja mokia tehtyä, tuli otettua korvasta tai tukasta kiinni. Tuli huudettua liian herkästi. Tuli olo tiloja ja päiviä jolloin heitin hanskat tiskiin ihan kokonaan ja luovutin. Mutta minä se olin joka heräsi yöllä huutoihin, painajaisiin, nälkäisten huutoihin, istumassa -25 pakkasessa ulkona jos ei lapsi saanut turvonneelta kurkulta happea. Minä olin se joka siivosin, tein ja laitoin, järjestin juhlat ja kissan ristiäiset. Minä se olin joka uhrasin elämästäni melkein 4v olemalla kotona lasteni kanssa jotta heille jäisi hyvä muisto siitä että äiti oli kotona. Minä se olin joka unohti oman elämän oman itseni. Ja piru vie selvisin siitä aika puhtain paperein! Onhan nuo aika villejä tapauksia mutta perus terveitä ovat, aina ovat saaneet mitä ovat tarvinneet haleja, syliä, lohdutusta, kannustusta ja sitä komentoakin. Ja eikös kaikki lapset ole villejä, omalla tavallaan joskus ainakin. Eihän se ole lapsi eikä mikään jos se ei pure, potki, hakkaa, kiukkua, uhmaa, karkaa, riko tavaroita yms. ainakin joskus elämänsä alku taipaleella. Niistäkin selvisin, purin takaisin jos minua purtiin, alan vieläkin kaupassa kiukkuamaan jos lapsi minulle kiukkuaa. Niistä kaikista selviää, uskokaa pois. Ei se montaa kertaa sinua pure kun sinä puret takaisin, ei se kauaa kehtaa kaupassa kiukutella karkki hyllyn vieressä kun itse alat pomppimaan tasa jalkaa ja huudat että "haluan, ANNA" ja kukaan aikuinen ei sitä katso hymyilemättä ja jotkut jopa nauravatkin.
Kaiken tämän jälkeen haaveilen nyt siitä omasta isosta talosta maalla, ehkä vielä yhdestä (siis jos vain tämä toteutuisi, heh) lapsesta ja siitä omasta vihannes pläntistä ja kukka puskista, kotona olemisesta lasten kanssa. Mielestäni heidän paikka olisi kasvaa kotona, eikä missään hoidoissa. Vaikka täällä melkein joka päivä valitan ja nutisen tästä arjesta niin silti sitä haluaisin. Nyt kun käy töissä tähän päälle niin päivä ei riitä, ei kerta kaikkiaan se loppuu kesken. Kun mietit että nyt minun täytyy mahduttaa klo: 16.00-22.00 välille kaikki se kodin hoitaminen, lasten tarpeiden tyydyttäminen, joskus kyläily ja nykyään Aleksin harrastus niin tiukille vetää, ja sitten jää se siivous puoli vähemmälle kuin pitäisi ja se sitten harmittaa ja se kerääntyy ja kerääntyy päivä päivältä ja oravan pyörä on valmis. Kiukuttaa kun en ehdi tehdä asioita kuten haluaisin. Jos olisin kotona siellä isossa talossa maalla niin olisi kaiket päivät aikaa tehdä, ihan rauhassa. Ei, nyt pitää asua tälläisessä betoni häkkyrässä, juna aseman vieressä josta menee paloautoja joka päivä ohi. Viikonloppuina nuoriso vinguttaa renkaita ja känniläiset huutelee. Yläkerta aloittaa elämänsä vasta 22 jälkeen joka päivä, ja siellä on harras pieni pianon pimputtaja joka on harjoitellut paljon onnea vaan laulua monta kuukautta.
Johan tästä tuli taas teksti :)
Nyt pitää muistaa itse syödä, nälkä kurnii vaikka vatsa kyllä oikuttelee taas. Pitää vielä pyykkikone laittaa päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti